Katja-Mari Gröhn
littlebuddys.shelties @ gmail.com
www.littlebuddys.fi
|
TOSCAN JUTTUJA
 Matkustin nykyiseen kotimaahani suurella laivalla.
Mammalla oli matkaseurana yksi Tuija - mamma kun on niin huono puhumaan noita vieraita kieliä.
Laivan käytävillä kaikki ihmiset ihastelivat minua ja halusivat rapsutella.
Hytissä istuskelin avoimessa matkalaukussa ja katselin itseäni peilistä.
Kaipa ne ihmiset olivat oikeassa - olen nimittäin aika söötti.
 Uudessa kotimaassani oli tosi paljon lunta.
Sitä oli ihan kainaloihin asti - tosin tuolloin olin vielä aika pieni.
 Mamma osti minulle hienon oranssin pallon,
mutta lumihangessa en oikein osannut sillä pelata.
 Kuva: Katrin Kähö
Sitten yksi päivä menimme mamman kanssa kylään sellaiseen paikkaan,
jossa oli kaksi shelttipoikaa ja yksi shelttityttö.
Sain lainata poikien luuta ja kokeilla siihen naskalihampaitani.
 Mamman mielestä vessapaperirullien hylsyt ovat parhaita leluja koiranpennuille.
Kyllähän minä olen niillä yrittänyt leikkiä, mutta eivät ne minua juuri kiinnosta. Kivempiakin leluja on.
 Sitten koitti taas huippukiva päivä,
kun mamma vei minut sosiaalistumaan Toffo-sedän luokse.
Toffo luuli ensin, ettei minusta ole sille mitään vastusta kitamiekkailussa, mutta saipa huomata, että olenkin siinä aika haka.
 Kuva: Marja Vepsäläinen
Kuva: Riitta Vanha-Perttula Pentuaikani meni nopeasti. Se oli täyttä vauhtia.
Ja täyttä vauhtiahan tässä eletään koko ajan.
Tuon Jeera pennun kouluttaminen kunnon koiraksi
viekin suurimman osan vapaa-ajastani.
Kesä taas meni ja syksy saapui.
Talvea vaan ei kuulu.
Mamma sanoo, ettei se lunta ja pakkasta edes kaipaa,
mutta kyllä minä ja nuo muutkin haluaisivat vähän spurttailla lumessa.
 Voitteko kuvitella,
että tämä kuva on otettu meidän metsälenkillä
lokakuun lopussa 2011.
 Tässä yritän poseerata kameralle,
mutta taas tuo peto on tunkemassa samaan kuvaan.
 Samaan kuvaanhan tuo tunki itsensä.
Kiva kaverihan se yleensä on ja nyt jo
täysin oppinut kitamiekkailija.
Se myös juoksee ja painii kanssani vaikka maailman tappiin. |
